Me sotasankarit
Kenties paras tietämäni totalitarismin kuvaus on Joseph Hellerin Catch 22. Lukekaa, jos ette ole lukeneet.
Kirjassa on monta kantavaa teemaa ja eräs niistä on byrokratian taipumus omia projektit itselleen, kääntää ne katolleen ja alkaa käyttää niitä työkaluina jäsentenvälisissä. Tietyssä vaiheessa tarinaa esikuntaupseerit käynnistävät kilpavarustelun siitä, kuka vaatii miehiään olemaan lojaaleimpia amerikkalaisia. Lopputuloksena mikään ei enää toimi ja varsinkaan taistelulennoille ei enää käytännössä pääse, kun varusteita, karttoja, tehtäväkuvauksia, polttoainetta jnpp jaettaessa joka mies joutuu ensin joka pisteellä vannomaan kuusi uskollisuudenvalaa, tekemään seitsemästi kunniaa lipulle ja laulamaan kansallislaulun kahdeksasti.
Tällaisia assosiaatioita saattaa tulla tällaisista uutisista. Erilaiset ombudsmanit ovat päättäneet omia elämämme itselleen ja seuraavaksi joudumme päättämään sallimmeko sen.
Kirjassa on monta kantavaa teemaa ja eräs niistä on byrokratian taipumus omia projektit itselleen, kääntää ne katolleen ja alkaa käyttää niitä työkaluina jäsentenvälisissä. Tietyssä vaiheessa tarinaa esikuntaupseerit käynnistävät kilpavarustelun siitä, kuka vaatii miehiään olemaan lojaaleimpia amerikkalaisia. Lopputuloksena mikään ei enää toimi ja varsinkaan taistelulennoille ei enää käytännössä pääse, kun varusteita, karttoja, tehtäväkuvauksia, polttoainetta jnpp jaettaessa joka mies joutuu ensin joka pisteellä vannomaan kuusi uskollisuudenvalaa, tekemään seitsemästi kunniaa lipulle ja laulamaan kansallislaulun kahdeksasti.
Tällaisia assosiaatioita saattaa tulla tällaisista uutisista. Erilaiset ombudsmanit ovat päättäneet omia elämämme itselleen ja seuraavaksi joudumme päättämään sallimmeko sen.
lähettänyt Junakohtaus
11:32 ap.
2 kommenttia:
"Catch 22" (= Me sotasankarit) on loistava, luin sen ekan kerran 1983. Onhan kirjan nimikin jo käsite sinänsä, eli lähes kehäpäätelmän synonyymi.
Sitä en osaa sanoa, olisiko kirja vastaavasti menestynyt, jos se olisi julkaistu nykyUSA:ssa Bushin kaudella, esim. vuonna 2002.
on harvoja kirjoja jota lukiessa olen nauranut ääneen. "Me sotasankarit" on kyllä harvinaisen kehno suomennos, antaa halvan kuvan koko kirjasta. Harmittaa kun lainasin oman kappaleeni kaverille, johon suhde sittemmin on kylmennyt. Eikä se varmaan edes lukenut koko karjaa.
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu