Kehonkarvoitus revisited
Lukaiskaapa tämä.
Kirjoittaja on muuan huumorintajuttomimmista ja fasistisimmin elämään ja ihmisiin suhtautuvista änkyrä-änkyrä-änkyrä-feministeistä koko gorram internetissä (ja se tietysti on hänen oikeutensa).
Mielenkiintoista tekstissä on, että edes tämä ei koe voivansa ajella karvojaan tai olla ajelematta niitä oman mielensä mukaan. Se joutuu harjoittelemalla harjoittelemaan että nyt annan kasvaa tänne ja nyt tonne ja lopulta kuumana päivänä on pakko-pakko ajaa sääret, että voi käyttää shortseja.
Ensimmäinen ajatukseni oli viisastella tekstistä jotain pikkunäppärää, mutta päätin jättää sen tekemättä. Sen sijaan ajatukseni harhautui ottamaan kirjoittajan tosissaan ja seuraava kysymys kuuluu näin: jos me hyväksymme, että naisten oikeasti on yhteiskunnan painostuksen takia pakko, pakkotyyppinen pakko, poistaa karvoitus sääristään, kainaloistaan ja hurlumhei-stään, onko tälle samalle pakolle vastineita miesten elämässä? Jos on, ovatko ne yhtä keinotekoisia ja turhanpäiväisiä? Pääsisisikö niistä eroon yhtä helposti kuin naiset voisivat jättää karvansa ajamatta?
Kirjoittaja on muuan huumorintajuttomimmista ja fasistisimmin elämään ja ihmisiin suhtautuvista änkyrä-änkyrä-änkyrä-feministeistä koko gorram internetissä (ja se tietysti on hänen oikeutensa).
Mielenkiintoista tekstissä on, että edes tämä ei koe voivansa ajella karvojaan tai olla ajelematta niitä oman mielensä mukaan. Se joutuu harjoittelemalla harjoittelemaan että nyt annan kasvaa tänne ja nyt tonne ja lopulta kuumana päivänä on pakko-pakko ajaa sääret, että voi käyttää shortseja.
Ensimmäinen ajatukseni oli viisastella tekstistä jotain pikkunäppärää, mutta päätin jättää sen tekemättä. Sen sijaan ajatukseni harhautui ottamaan kirjoittajan tosissaan ja seuraava kysymys kuuluu näin: jos me hyväksymme, että naisten oikeasti on yhteiskunnan painostuksen takia pakko, pakkotyyppinen pakko, poistaa karvoitus sääristään, kainaloistaan ja hurlumhei-stään, onko tälle samalle pakolle vastineita miesten elämässä? Jos on, ovatko ne yhtä keinotekoisia ja turhanpäiväisiä? Pääsisisikö niistä eroon yhtä helposti kuin naiset voisivat jättää karvansa ajamatta?
lähettänyt Junakohtaus
10:08 ap.
46 kommenttia:
No pitäähän meidän miesten synnyt... eiku sekinhän on teidän hommia.
vakavasti puhuen, minusta moinen nainen vs. mies ajattelu ei oikein johda minnekään. Muutoshan lähtee kuitekin tässäkin asiassa naisista. Jos te mpäättäisitte kollektiivisesti että en ajele ota tai jätä, niin luulis junteimpienkin miesten asenteiden muuttuvan. Eikä kyse ole ainoastaan miesten asenteista. Voisiko olla että tämänkin kauneusihanteen takana olisi alunperin joku nainen?
Ehkä, ehkä ei. En tiedä, mut joo pointti oli, että vastakkainasettelun aika vois loppua, kun ei sillä saavuteta mitään. Muoti oikkuja kaikki tyynni.
No onpas nämä karvat nyt ongelmia ihmisille. Miten tässä nyt tuntee itsensä jotenkin huonoksi ihmiseksi, anteeksi naiseksi, kun ei anna karvojen rehottaa?
Olen nainen ja sheivaan, ja olen ylpeä siitä. Perkele.
Meidän ruokakunnassa se on vaimoni, joka kärkevimmin ottaa kantaa naisten ulkonäköseikkoihin.
Eikä vaimoni ole bimbo, vaan korkeasti kouluttautunut ja yhteiskunnallisiin rientoihin osallistuva aktiivinen ihminen. Pahus, tienaakin melkein tuplasti minun palkan verran.
Homssuinen ja hoitamaton nainen saattaa minun silmissä olla uskottava poliitikko, johtaja tai ihan mitä vain. Vaimoni kohdalla asia on toisin.
Tietenkään kokemus pakosta ei johdu siitä, että "miehet" kollektiivina vaatisivat jotain. Kokemus pakosta tulee siitä, että tuntee olensa outo ja epänaisellinen jos kulkee hihattomassa paidassa kainalokarvat rehottaen.
Miesten elämässä on paljonkin samankaltaisia "keinotekoisia ja turhanpäiväisiä" pakkoja. Ensimmäisenä tulee mieleen se, etteivät miehet voi valita vapaasti käyttävätkö housuja vai hametta. Tai siis voivat tietysti, yhtä vapaasti kuin naiset voivat valita ajavatko kainalokarvansa vai eivät.
Minäkin ajelen kainolokarvani noin kuukauden välein. Enkä minä tunne itseäni kenenkään sortamaksi.
Jazma,
mun ymmärtääkseni hyvin suuri osa feminismistä ei liity mihinkään vastakkainasetteluun vaan kyseessä on ihan puhtaasti mimmien päänisäiset tai jäsentenväliset ja miehet ovat olemassa suunnilleen samanlaisina välineinä kuin saippuaoopperoissa.
samuel,
noinhan se menee; eivät miehet edes huomaa naisten ulkonäöstä kuin puolet.
eufemia,
hain oikeastaan jotain pakottavampaa pakkoa, pelkkää mahdollisuuden puuttumista ei lasketa.
Kokeilehan sitä hametta. Arvailen, että aika moni mies huomaisi kokeillessaan, että kyllä housut ovat todella pakottava pakko, siis sellainen päänsisäinen tai jäsentenvälinen.
No mulle tulee mieleen parranajon lisäksi peseytyminen ja kesäisin pukeutuminen. Ne ovat yhteiskunnan normiston sanelemia pakkoja, joista vapautuminen tietäisi huomattavaa ajansäästöä.
Mies, vapauta itsesi!
...ihmisillä pitäisi olla oikeita ongelmia, niin näistä tämmösistä ei jaksettaisi mouhota.
Parran ajoa/trimmaamista ja housujen käyttöä minäkin ajattelisin miehille samankaltaiseksi pakoksi kuin naisille sheivaaminen. Ainakin jos haluaa hillua uskottavasti työelämässä siis. Monikohan mies kehtaisi normivetimien sijaan ilmestyä kesäloman jälkeen toimistolle hameessa parta & tukka rehottaen Robinson Crusoe tyyliin?
Totta. Yhteiskunta vaatii miestä ajamaan partansa tai muuten on huono äiti.
Kenelle saan valittaa asiasta?
Jumankekka, taas karvoja kehiin! Jäks! Mä olen jo yhdessä lokissa ilmineerannut, että ne vähät karvat jotka kasvaa, saa kasvaa ihan rauhassa siellä missä kasvaa. Nih! Että Welhotar jätetään siltä osin rauhaan (kumma kun onkin hiljaista lokissa, puhelimessa, työhuoneessa..) ;> En aja, ei kasva!
Lisäksi, kun otetaan huomioon esimerkiksi allekirjoittaneen totaalinen kiinnostuksen puute majavatädin karvoituksen tilaan, mainitun tädin lähes uskonnollinen vimma mainostaa sitä näyttäytyy kummallisessa valossa, eritoten kun tämä koko kommentti on yhtä, hyvin monitahoista, virkettä.
Minusta tuosta tekstissä oli kyse siitä miten meitä mitataan, ja miten se vaikuttaa käyttäytymiseemme.
Eikö pointti ollut se, että syy miksi nainen sheivasi oli pelko. Ei sellaista voi väheksyä.
Yksi tuttuni sanoi että hän voi tuntea painetta miehenä olemisesta kun hänen pitää avata säilykepurkki.
Persson,
juuri tota juttua mäkin hain ja tarkoitin. Kyllä ihmisten pelot pitää ottaa vakavasti ja kyllä mä ainakin miehenä tiedän, että multa vaaditaan paljon kaikenlaista nimenomaan sukupuolen perusteella, ja vaikka suurin osa vaatimuksista on sellaisia, että homma hoituu ja esim. painavien esineiden siirtelystä suorastaan pidän, silti multa vaaditaan asioita vain sukupuolen perusteella.
Olin näköjään niin kiihtynyt tuossa aiemmin, etten huomannut edes linkittää itseeni.
Ääh. Melkein sait mut provosoitumaan vetämällä hihasta tuon f-sanan, mutta hengitin syvään ja olen taas zen...
Ei mulla sitten muuta, kuin että minun puolestani tuo karvojenpoistopakko voisi levitä ihan vastakkaiseenkin sukupuoleen. Mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin karva kurkussa.
"Monikohan mies kehtaisi normivetimien sijaan ilmestyä kesäloman jälkeen toimistolle hameessa parta & tukka rehottaen Robinson Crusoe tyyliin?"
Hitto, mistähän saisi kiltin kesäksi. Kohta voin jo letittää parran 8). Ei kai tässä missään missikisoissa olla. Tai no ainakaan enää, kauneus kun on niin katoavaista ja kun on lusikalla annettu niin turha sillä on ruveta enää löylyä heittämään.
Amerikasta sai joku vuosi sitten tilattua sporttikilttejä. Semmosia mitkä jalassa voi uida, möyriä ja käydä suihkussa.
Toi alkuperäinen blogaaja tais olla jenkki, eiksjoo? Oon käsittänyt kaikenmaailman nollatutkimusten ja puppudokumenttien perusteella, että siellä päin maailmaa karvafasismi kai on jonkin verran pahempaa kuin Euroopassa tai varsinkin turvallisessa junttipohjolassa, joten liekö tuo nyt mikään ihme että toi on sille nyt noin maailman isoin asia tai ainakin melkein.
Omat karva-asiat tulee itselle mieleen lähinnä vain kun joku saa neuroottisen kohtauksen asiasta ja muistuttaa että aijoo, mullahan on sellaset, joten ei ehkä pysty sanomaan, että Suomessa ympäristön asettamat paineet olis kovin kovat :-)
(Ööö, selvennyksenä edelliseen kun oli sekava: siis omat karvat tulee mieleen, kun joku ottaa aiheena esiin karvafasisimin ja karvaneuroosin - kun se on edelleenkin vain jotain josta joku muu puhuu, mutta itse ei moista näe oikeasti tapahtuvan koskaan missään).
Seuraa graafinen kuvaus tumman, karvaisen naisen elämästä:
- Sulla on liian paksut kulmakarvat.
- Sulla on viikset.
- Sulla on liikaa käsivarsikarvoja, ootpa miehekäs.
- Yähh, onpa aikamoinen sänki sun säärissä. (Vain posliinisääret käyvät.)
- Pliiiizzz, pakko saada posliinipimpsaa!
Niin että ei, painostus ei ole vain päänsisäistä. Ja näitä kommentteja olen saanut (myös) aikuisiällä aikuisilta ihmisiltä, niin miehiltä kuin naisiltakin. Jos möyrisin kadulla kaikissa karvoissani, minua pidettäisiin todennäköisesti epäsiistinä, epänaisellisena, rumana ja/tai outona. Valitettavasti en kaipaa enää yhtään enempää huomiota karva-arsenaalilleni, joten jatkan kiltisti sheivaamista ja harrastan satunnaisia kiukunpurkauksia.
Komppaan sireniä. Yritin jo aiemmin postittaa aikalailla saman tyyppisen kommentin, joka ei näytä julkaistuneen.
Vastoin Sirenin ratkaisua 'ajella turkki' minä annan omani kasvaa. Isosedän hautajaisia ei lasketa, eihän?
Siren,
en mä millään muotoa kuvittele, että koko feminismi tai koko kuumana käyvä kansakuntaa kohahduttava karvakeskustelu olisi vain naisten keskinäistä tai päänsisäistä juttua.
marri,
en mä ainakaan mitään moderaatiota pidä. Ihan saa vapaasti soittaa poskeaan jokainen:)
Rupee väkisinkin miettimään, että kulkeekohan sitä kaupungilla tietämättään jokin "älä ryppyile tai lyön"-ilme päällä, koska itse en naisena koskaan ole kuullut vittuilua karvoituksesta, ja puberteetista on aikaa jo sellainen yli 20 vuotta. Luulis Helsinkiin nyt edes muutaman vailla kasvatusta jääneen ääliön mahtuvan, mutta ei ole koskaan kävellyt vastaan. Karvanatsit ovat edelleenkin vain jotain, josta muut kertovat kauhutarinoita.
On se siunaus, että on luonto suonut vaaleat hituskarvat, ja mielen ajaa nekin vähät pois ihan omien tuntemusten perusteella. Välttyypähän tällaiseltakin kriisiltä. Karvanatseihin en minäkään ole koskaan henkilökohtaisesti törmännyt näine haituvineni.
Voisiko joku muuten selittää, miksi mieltä pitää osoittaa tuottamalla itselle kärsimystä: esimerkiksi feministit polttivat aikanaan rintaliivinsä (en olisi minä paljoa hillunut näillä D-kuppisillani sen jälkeen tai ainakin olisin ollut pirun äkäinen nuori nainen). Eihän niillä rovioilla nyt sentään maailmaa pelastettu, joten uhraus tuntuu irrationaaliselta. Onko hedonismi kuollut vai onko tässä nyt kyse siitä, että muiden hedonismipyrkimykset loukkaavatkin yksilöä?
Pitäisikö myös huolestua herra Junakohtauksesta, joka kenties tiedostamattaan on sosiaalistunut metroseksuaalisen miehen malliin, minkä seurauksena puunaa kulmakarvojaan. Olisiko aika nousta barrikadeille ja antaa rehottaa?
Onpa taas tehty tikusta asiaa. Sheivatkaa, älkää sheivatko, oma asianne. Mutta fakta on se, että joissain miehissä naisen karvaisuus herättää äklötystä (samoin kuin näköjään joissain naisissa miehen karvattomuus). Turha sitä on ihmetellä ja karvanatseilla pelotella. Kai se on vielä luvallista tykätä tietyistä piirteistä naisissa, niin kuin miehissäkin?
Ja jos teille on joku kynnyskysymys että minähän en perkele karvojani miehen takia aja, niin olisitte vaan tyytyväisiä että teillä on "ukkosenjohdatin" omasta takaa -meinaan karvaisuuden kautta selviää aika nopeasti, onko mies sitä lajia jonka kanssa viihdytte. :)
Huomaan, että en oikeastaan osaa kirjoittaa lainkaan niin hyvin kuin kuvittelin.
Omasta mielestäni tarjosin näkökulmaa sukupuolijärjestelmäämme laajemmin, mutta käytännössä taisin tulla ihan vain puhuneeksi perskarvoista.
Junis: "en mä millään muotoa kuvittele, että koko feminismi tai koko kuumana käyvä kansakuntaa kohahduttava karvakeskustelu olisi vain naisten keskinäistä tai päänsisäistä juttua. "
Minusta sinä kyllä annat usein ymmärtää, että ongelma on ihan naisten päänsisäinen eikä kukaan naisilta mitään edellytä tai vaadi...
Kriisi: Tuo kuulostaa vähän siltä klassiselta "kun minä en ole törmännyt asiaan X, se on vain tarua" -heitolta.
Minä en ole törmännyt varsinaisiin karvanatseihin, mutta kylläkin moni tapaamani mies suosii ajeltua alapäätä. He eivät ole porukkaa, joka _vaatisi_ naista ajamaan alapäänsä, mutta uskaltavat kyllä _pyytää_ ja toivoa, että näin tapahtuisi. En sinänsä näe tätä vääränä. Kyllähän kumppanilla on oikeus _toivoa_, että toinen esim. ei värjäisi hiuksiaan vaaleiksi. Sen sijaan kumppanilla ei ole oikeutta vaatia, painostaa tms. Toinen saa sitten päättää, noudattaako toivetta vai ei.
Arawn,
oman, kenties katteettoman, käsitykseni mukaan vaikutelma syntyy siitä, että esim. seksuaalirikosten (joista edelleen ja aina vain ja tästä maailman tappiin enemmistö on miesten naisille tekemiä) naurettavan lapsellisissa rangaistuksissa ei ole mitään keskustelemista. Yritän olla paasaamatta aivan täydellisen itsestäänselvistä asioista kuten siitä, että raiskauksesta pitäisi aina joutua lusimaan, ja siksi milloin feminismiä tulee sivuttua, käsittelen sitä nimenomaan kiistanalaisilta osiltaan.
Junis,
Ihan alkuperäiseen kysymykseesi vastaten: ainoa vastaava "miesten pakko" mikä mulle tuli mieleen, on pakko olla vahva ja pitää tilanne ku tilanne hallussa. Vai mitä?
Karvakysymykseen kommentoisin, että voi Suomen tytöt ja pojat, kun näkisitte, miten muuten täysin fiksut, mukavat, ihanat miehet (ja häkellyttävän monet naisetkin) ah niin suvaitsevaisella Britannian saarella tuomitsevat naisten karvaisuuden...! Muistatteko Julia Robertsin kainalokarvajupakan ca. 1999 - tai ehkä se ei Suomessa ollut edes yhden palstan uutinen? Heh, täälläpä oli. Ja juu, sen sekä fiksujen, mukavien jne. miesystävieni kakovien kommenttien viisastuttamana minäkään - fiksu, itsenäinen, kohtalaisen itsetunnon omaava, feministiksi tunnustautuva nainen - en uskalla olla sheivaamatta säännöllisesti! Kummaksi on maailma mennyt!
Mä melkein sanoisin, että miesten ei oikeasti ole pakko olla vahvoja ja pitää tilanne hallussa, mutta asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen, koska miesten kyllä toisaalta on pakko olla vahvoja ja pitää tilanne hallussa, mutta tämä ei välttämättä aukea kenellekään.
Julia Robertsin kainalokarvoista en muista koskaan kuulleeni sanan sanaa.
Oikeastaan kehonkarvoituksesta viisastelu saattaa kertoa kulttuuristamme paljonkin. En vain ole aivan varma, että mitä. Luultavasti ainakin sen, että sosiaalinen ympäristö on erittäin totista totta ja on täydellisen typerää mennä sanomaan kenellekään, että ei pidä välittää mitä muut ajattelevat. Itse ainakin olen täysin valmis tunnustamaan avoimesti, että välitän siitä, mitä minusta ajatellaan.
BTW Alcinoe
Feministit eivät polttaneet rintaliivejä.
http://www.snopes.com/history/american/burnbra.htm
Junis: "tse ainakin olen täysin valmis tunnustamaan avoimesti, että välitän siitä, mitä minusta ajatellaan."
Ja tämä on ratkaisu siihen avaimeen, joka alkaa sanoilla "yhteiskunta vaatii, että..."
A,
luonnollisesti noin. Mun ainainen irvailu sen fraasin johdosta sattuu vain varsinaisesti olemaan huomauttelua siitä, että me kaikki ja yleensä eniten ne, joilta "yhteiskunta vaatii" eniten olemme siinä mukana aktiivisina toimijoina vaatimassa itseltämme ja muilta mitä hulluutta nyt kulloinkin.
Hienoa, että karvojen ajelusta tai ajelemattomuudesta saadaan tehtyä yhteiskunnallinen epäkohta. Se kertoo melko yksiselitteisesti siitä, että länsimaisen naisen asiat ovat kaiken kaikkiaan varsin hyvällä mallilla (ei silti, etteikö niissä vielä parannettavaa olisi).
Jotenkin koko karvaongelma tuntuu näin yksinkertaisen miehen näkökulmasta varsin simppeliltä:
Naisten karvattomuudesta tai lyhytkarvaisuudesta on tavalla tai toisella tullut melko vallitseva normi länsimaisessa yhteiskunnassa. Teoriassa naiset voisivat kollektiivisella päätöksellä hylätä leidisheiverit, epilaattorit ja sen sellaiset, eikä miehillä olisi asiaan kauheasti sanomista. Todellisuudessa joku siskoista kuitenkin kaipaisi varsin pian pientä kilpailuetua ja kaivaisi raaputtimet kaappinsa kätköistä.
Niin kauan kuin on olemassa riittävän paljon miehiä, joista sileät sääret ja siistit kainalot ovat miellyttävän näköisiä ja tuntuisia, ja niin kauan kuin naiset kilpailevat keskenään parhaista miehistä, tarpeeksi monet naiset taistelevat karvojaan vastaan, eikä tämä asia ei tule muuttumaan.
Persson: kiitos tiedosta. Minä vain en usko tuota. Nimittäin äitini, vanha hippi (huoh), kertoo nähneensä ko. kohtauksi 1968-69 Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Ajallisesti se sopii täydellisesi kohun ja legendan syntyaikoihin, ja ovat kai Germaine Greeria tuolloin Pohjoismaissakin lukeneet, joten jotkut niitä rintaliivejään kyllä ovat polttaneet. Spekulointia sitten on, pitivätkö he itseään feministeinä vai matkivatko vain huvikseen kuviteltuja amerikkalaisia esikuviaan.
"Ja juu, sen sekä fiksujen, mukavien jne. miesystävieni kakovien kommenttien viisastuttamana minäkään - fiksu, itsenäinen, kohtalaisen itsetunnon omaava, feministiksi tunnustautuva nainen - en uskalla olla sheivaamatta säännöllisesti! Kummaksi on maailma mennyt!"
Tämähän kertoo vain sen, että et omaa kohtalaista itsetuntoa etkä ole feministi. Mut tietty näissä asioissa voi aina joustaa, jos pitää ihan ihquja brittimiehiä miellyttää. ;)
Kysehän ei ole nyt vain karvoista, "länsimaisen naisen" suurimmasta ongelmasta. Kyseessä on laajempi konteksti, jossa karvakeskustelu kiertyy osaksi ulkonäkönormistoa ja sitä, millainen on hyvä ja oikeanlainen nainen - tai mies. Syömishäiriöt ovat äärimmäinen esimerkki siitä, kuinka naiset sairastuvat tai jopa kuolevat näiden paineiden alla. Kommentit siitä, kuinka pitäisi yhtäkkiä tulla immuuniksi näille vaatimuksille, ovat absurdeja ja väheksyviä. Meidän yhteiskunnassamme (sieltä se sana taas tuli!) tällainen täyskäännös on ellei mahdotonta, vähintäänkin hankalaa.
Ja joo, pastori JK on oikeassa: uusimme ja jatkamme itse tätä systeemiä, mikä on aika surullista.
Siren, kiitos.
Mun täytyy ilmeisesti keksiä tähän aiheeseen jokin vähemmän provosoiva lähestysmiskulma (mutta sitten kukaan ei kommentoi mitään, kenties), koska karvoitusaiheet selvästi menevät navan alle ja jäävät sinne.
Mutta ehkä se vain kuuluu asiaan. Loppujen lopuksi aihepiiri on juurikin kuin tämä keskustelu: työlästä tarpomista, joka lopulta aina konkretisoituu koetuksi pakoksi ajaa ne gorram karvat ja sillä selvä, tai mitä nyt kukin kokee itseltään vaadittavan.
Kyse ei tietenkään ole vain karvoista.
Ellen ole ihan väärin ymmärtänyt, niin yhtä kauan kuin ihmiset ovat muodostaneet yhteisöjä, tietyt ominaisuudet - synnynnäiset tai hankitut - ovat olleet keskimäärin muita arvostetumpia ja sitä kautta myös haluttuja ja tavoiteltuja. Käsitys "hyvästä ja oikeanlaisesta" ihmisestä on elänyt ja muuttunut jatkuvasti monilta osin.
Yhtä absurdia kuin on vaatia ihmisiä olemaan välittämättä näistä käsityksistä ja muiden mielipiteistä on kuvitella, että jonkinlaisen ihmeellisen suvaitsevaisuusvalaistumisen kautta "yhteiskunnan" ihanteet lakkaisivat yhtäkkiä olemasta tai muuttuisivat suunnattoman heterogeenisiksi. Minusta pikemminkin tuntuu siltä, että maailman pienentyessä globalisaation myötä ihanteetkin yhdenmukaistuvat.
Ihmisten erilaiset ominaisuudet eivät tule ikinä olemaan tasapuolisesti arvostettuja.
Mara-Katti: Tietenkin jokaisessa kulttuurissa on erilaisia normeja ja käsityksiä siitä, millainen on ihanteellinen ihminen. En minä ainakaan kuvittele, että tällaiset ihanteet yhtäkkiä muuttuisivat. En silti suostu uskomaan, etteikö näihin käsityksiin voisi vaikuttaa edes jollakin tavoin. Miksi vallitsevia ihanteita ei voisi kritisoida? Eiväthän nykyiset länsimaiset kauneusihanteetkaan ole mikään muuttumaton monoliitti, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ruohonjuuritason vaikuttamisen lisäksi myös medialla on tärkeä vastuu siitä, millä tavoin erilaisia ruumiita esitetään.
Jotta kirjoitukseni ei jäisi täysin abstraktiksi höpinäksi, otetaanpa muutama esimerkki vastavirtaan kulkemisesta vaikkapa mainosmaailmasta ja mediasta: esimerkiksi Dove ja KappAhl esittelevät mainoksissaan eri kokoisia naisia, jotka voivat olla myös kauniita. Jopa joissakin naistenlehdissä (esim. MeNaiset) esitetään nälkäkurkien lisäksi myös "normaalivartaloisia", "tavallisia" naisia. Kauneusihanteita voi kritisoida myös taiteen ja tieteen keinoin, kuten esimerkiksi pahat feministitutkijat tekevät. Tällaisten äänien olemassaolo on mielestäni todella tärkeää, vaikka ihanneyhteiskunnan saavuttaminen olisikin mahdotonta. Siksi en näe pyrkimistä pehmeämpiä arvoja kohtaan turhana tai tarpeettomana, kauneusihanteiden kritisoimisesta nyt puhumattakaan.
Siren,
komppaan ja jatkan. Eivät muutokset kauneus-, kunnia- tai muissakaan käsityksissä tapahdu itsekseen ihmisistä riippumatta. Jonkun siinäkin piti olla jotain mieltä jostain, kun Euroopan naiset heittivät korsetit nurkkaan aikoinaan.
Näitä on kiva näpräillä, koska varsin arkiset asiat ovat niin oivia indikaattoreita milloin mistäkin ja vielä kun tietäisi mikä mistä kulloinkin.
Vallitsevien normien kritisointi on sallittua ja jopa suotavaa; kritiikin kautta on kenties mahdollista muuttaa asioita edullisempaan suuntaan (mikä sinänsä on hyvin subjektiivinen käsite, mutta ei siitä sen enempää).
Länsimaiset kauneusihanteet eivät tietenkään ole mikään satoja vuosia sitten kiveen kaiverrettu säännöstö, jota me edelleen orjallisesti noudatamme. Tarkoitinkin kommentillani sitä, että jonkinlaisia kulttuurin sisällä melko homogeenisia ihanteita on aina ollut ja tulee mahdollisesti aina olemaankin.
Toki normit ja ihanteet muuttuvat aikojen saatossa ja samaan aikaan eri kulttuureissa saattaa olla vallalla hyvinkin erilaisia käsityksiä siitä, mitä pidetään yleisesti ottaen ihailtavana tai tavoiteltavana. Länsimaisessa yhteiskunnassa ylipainoisena pidetty nainen saattaisi jossain toisessa kulttuurissa olla kadehdittavan rehevä ja hedelmällisen näköinen.
On kyseenalaista, synnyttääkö median toiminta sinällään uusia ihanteita, vai projisoiko se pelkästään tietyn ryhmän keskuudessa jo olemassa olevia. Jokin osuus medialla ihanteiden määrittelyssä kuitenkin on, ja sitä kautta myös vastuuta kannettavanaan - etenkin nykyaikana, kun yhden ainoan kanavan kautta on mahdollista tavoittaa lukemattomia ihmisiä. Tätä taustaa vasten soraäänien olemassaolo ja ehkä joissain yhteyksissä "ylhäältä alas" syötettyjen ihanteiden kritisointi onkin entistä tärkeämpää.
Nimenomaan mediatutkimuksen alalla feministitutkijoilla saattaakin olla painava sanansa sanottavana esimerkiksi juuri siitä, miten kauneusihanteet syntyvät. Näkökulma tosin saattaa olla turhan tarkkaan rajattu ja joskus asenteellinenkin, vastaukseksi eivät nimittäin aina kelpaa "miehet" tai "ilkeä patriarkaatti".
Mielenkiintoista, että otit Doven ja KappAhlin mainoskampanjat esimerkeiksi. Olen joskus keskustellut ko. aiheesta miespuolisten kavereideni kanssa ja useimpien ensimmäinen kommentti oli, että mainosten naiset näyttäisivät paremmilta joitakin kiloja kevyempinä.
Siitähän kyse näyttäisi nimenomaan olevankin, ainakin pinnallisesti tarkasteltuna: näissä nimellisesti "jokainen on oman elämänsä malli" -tyyppisissä kampanjoissa esiintyy kaikesta huolimatta kuitenkin vaate- tai meikkimainoksille hyvin tyypillisen näköisiä naisia, joilla vain on näkökulmasta riippuen enemmän tai vähemmän ylimääräistä rasvaa kehossaan - ei kuitenkaan esimerkiksi epäsymmetriaa kasvoissa, amputoituja raajoja tai näkyviä arpia. Tämän vuoksi Doven ja KappAhlin kampanjoiden todellista merkitystä voidaan pitää hyvin kyseenalaisena.
"Pehmeämpiin arvoihin" pyrkiminen ja normien tai ihanteiden kritisointi ei tietenkään ole turhaa tai tarpeetonta - melko merkityksetöntä kenties, sillä asetelma muistuttaa varsin paljon Don Quijoten taistelua tuulimyllyjä vastaan. Olisiko esimerkiksi vaatteiden mainostaminen televisiossa hieman rujompien mallien avulla todellisuudessa mahdollista?
Mediasta vielä: on nähdäkseni mielekästä tarkastella mediaa sekä projisoivana että ihanteita tuottavana systeeminä. Ainakin se uusintaa näitä samaisia ihanteita, kuten itsekin toteat.
Olen samaa mieltä siitä, että Doven ja kumppaneiden mainoskampanjoissa on myös kritisoitavaa. Doven tämänhetkisen kampanjan mallit esitetään varsin meikittöminä ja "luonnollisina", mutta he sopivat kyllä muutoin vaikkapa käsityksiin siitä, millaiset ovat kauniit kasvot. Muistankohan aivan väärin, vai oliko Dovella aikaisemmin kampanja, jossa nähtiin myös arpia? On joka tapauksessa hyvä, että mediassa esitetään edes jonkinlaista variaatioita ihmisruumiista varsinkin, kun hoikat vartalot ovat yleensä sääntö eikä poikkeus.
Seppälän mainoskampanjaa seuratessani olen muuten ajatellut, että "oman itsensä mallit" eivät juurikaan erotu muista malleista. Miksei kampanjassa ole esimerkiksi vanhoja tai keski-ikäisiä ihmisiä?
Junis, jeah. Toisaalta jostakin näyttää aina tulevan uusi korsetti, joka on enemmän tai vähemmän inhimillinen. Yritä tässä sitten tarpoa eteenpäin.
Siren,
median merkityksestä olen samaa mieltä.
Kieltämättä on hyvä, että mainonnan ihmiskuvassa esiintyy edes pientä variaatiota. Melko nopeasti se kauneusihanteiden suhteellisuus tuntuu unohtuvan itseltäkin, kun Dovenkin kampanjan malleja piti aluksi todellista ylipainoisempina. Niin sitä vain tottuu näkemäänsä ja erehtyy kuvittelemaan viihdemaailman tietyillä osa-alueilla vallitsevaa vartalomallia standardina ja muita tursuilevina poikkeuksina.
Biologista perustaa moiselle näkemykselle ei varmaankaan pitäisi olla, koska näin miehen näkökulmasta naisen kohtuullisen rasvaprosentin pitäisi olla jälkeläisten selviytymisen kannalta vain positiivinen asia. Toisaalta, jokainen mies tietää, että hoikatkin naiset voivat nykymaailmassa synnyttää täysin terveitä lapsia, eikä biologinen evoluutio ole muutenkaan pysynyt enää pitkiin aikoihin kulttuurievoluution vauhdissa.
Esitänpä vielä keskiviikkoillan kuluksi merihenkisen kysymyksen:
Kuvitellaanpa, että kauneus-, kunnia- ja muidenkin käsitysten kehitystä ja kulkua ohjaa laiva, jonka matkustajia yhteisön jäsenet ovat. Jokainen voi halunsa mukaisesti kuljeskella kannella, mutta laumassa on silti useimpien mielestä mukavinta. Laivan kurssi muuttuu, kun riittävän moni matkustaja raahaa ruhonsa jommalle kummalle laidalle. Onko ruorin takana ketään ja jos on, niin kuka tai ketkä?
Arawn: Tietysti kun ei itse kohtaa, niin homma tuntuu jotenkin oudolta ja etäiseltä - kuin sadulta. On kuitenkin ihan oletettavaa, että pellejä löytyy Suomestakin vaikkei niihin itse törmää.
Mutta se kuitenkin ihmetyttää, että koska itse olen erittäin karvainen nainen (ei, en todellakaan liioittele), niin mikä siinä on että en tosiaankaan ole itse koskaan kohdannut näitä pellejä, jotka tekevät naisten karvoista karvahelvetin. Että mitäs gorilloja ne sitten oikein ovat, jotka uhreiksi lopulta joutuvat, ja onko niitä oikeasti kovin olennainen prosentti populaatiosta? Ei ettäkö senkään promillen pahaa mieltä pitäisi väheksyä, mutta kuitenkin.
(Noin niin kuin esimerkiksi, itse joudun ajamaan naamani päivittäin. Jos unohtuu, niin näkyy heti. Usein kuitenkin unohtuu, kun en pidä asiaa kovinkaan tärkeänä. ja korvat ovat pikimustia. Koskaan ei ole kukaan vittuillut tai arvostellut. Totta kai väkisinkin ihmettelee missä ne legendaariset karvanatsit oikein luuraa. Olin muuten pääe parikymppinen, ennen kuin tuli edes mieleen, että niitä karvoja voisi joskus ajaa - edes kokeilun vuoksi. Eipä tule edelleenkään usein viitsittyä. Lähinnä joidenkin ammatillisesti tärkeiden juhlien takia - siellähän saattaa olla jotain karvanatseja, vaikkei ne mitään uskaltaiaisi juuri minulle sanoakaan.)
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu