Mikäli en ole ymmärtänyt aivan tavattoman väärin, se mitä nykyisin naistutkimukseksi kutsutaan, sai alkunsa historiatieteen vastaamattomista kysymyksistä. Muutama fiksu akka ryhtyi miettimään, josko joku kuitenkin kokkasi sotapojille ja mahtoiko sentään olla niin, että myös keskiajalla piti syntyä ja kasvaa ennen kuin osoittautui suurmieheksi tai muuksi paaviksi.
Tästä sitten seurasi ajallaan yhtä ja toista.
Itse olen hiljattain lukenut kaksi enemmän tai vähemmän naistutkimukseksi laskettavaa teosta, joista toinen on ihan paska ja laajalti tunnettu, toinen tosi hyvä ja aika ohitettu. Paska ja tunnettu on tietysti Leena-Maija Rossin
Heterotehdas, jonka oleellinen sisältö koostuu siitä, että Rossi tsiidailee mainosleffoja ja on niistä mitä mieltä milloinkin. Teoreettisena viitekehyksenä Rossilla on ajatus, että sukupuolet eivät tuota representaatioitaan vaan päinvastoin, miten se ikinä sitten tapahtuukaan (ja mitä ei todellakaan selitetä, saati -hui kauhistus- perustella).
Se parempi ja vähemmän tunnettu on
Roomalaista arkea ja juhlaa (toim. Marja-Leena Hänninen ja Maijastina Kahlos). Kirja kertoo nimensä mukaan arjesta ja juhlasta Roomassa ja antaa siitä melkoisen kattavan kuvan niin, että tällainen lukiohistorian ja Asterixinkin varassa surffaileva rivijulli pystyy aiheesta nauttimaan. Kirjan koko toimituskunta koostuu naisista ja sisältö on erinomaisen kaukana suurmieshistoriasta.
Täältä katsottuna kahden kirjan oleellinen ero on, että jälkimmäisen tekemiseksi on oikeasti pitänyt osata jotain, mm. arkistojen käyttöä ja latinan kieltä, sekä että jälkimmäisestä puuttuu räyhäaspekti kokonaan, joiden faktojen välillä näen yhteyden.
